Isin mökkiunelma

Avainsana: Unelma

  • Terveys

    Viikolla yskiessäni mietin, että tarttuiko tällä kertaa oikeasti jotain vai, mitä tällä kertaa on tekeillä. Alkaa olemaan kaksi vuotta siitä, kun oma kroppa kertoi etten ole enää nuori ja vuosia alkaa olemaan alla. Päiväkoti -arki tuo aina omat juttunsa mukanaan, vastustuskykyä rakennellaan.

    Meidän tytön kanssa on tähän asti ainakin päästy vähällä tai sitten tehty oikeita asioita, mutta esimerkkinä hän ei ole koskaan oksentanut ja sairastelut ovat olleet aika mietoja. Odotusarvohan on, että lapsia tekemällä on joku kokoajan sairas ja ripulin saa katsomalla päiväkotiin päin, mutta eipä tässä kyllä kummempia ole tapahtunut. Päiväkodin viestintä toki on omaa luokkaansa, nyt syksyllä on esimerkiksi ollut tai vähintäänkin kuultu, että liikkeellä on täitä, enterorokkoa ja mahatautia. Viime keväänä itselleni vieras tauti ”peppuangiina” aiheutti oman shownsa päiväkodin sisällä. Meille mikään näistä ei toistaiseksi ole normaalissa arjessa näkyneet, eikä tässä 2,5 vuoden varhaiskasvatus vuosien aikana flunssaa pahemmat ole osuneet, kovat on kyllä puheet olleet.

    Alkuvuosina toki muutaman kerran juuri ennen juhlapyhiä tai viikonloppua saattoi meidänkin lapsi vaikuttaa sairaalta ja jopa uloste haisi virukselta. On saattanut olla kipeä hetkellisesti, onneksi näin ei lopulta ollut, vaikka päiväkodin kuumemittari sitä näyttikin. Jännästi kotona mitattuna kuume oli laskenut ja kakka oli kiinteää. Tietenkin tätä ihmettelin päiväkodin johtajalle ja ryhmän aikuiselle, pikkuhiljaa löydettiin yhteinen mittaustulos ja tulkinta siitä, milloin tytär on kipeä ja milloin ei. Se auttoi, yllättävät nopeat kuumeilut loppuivat. Ei ole soiteltu, että tuuppa hakee.

    Päiväkodin aikuisten tauti-droppailut on siis meidän perheen osalta saatu suoralla palautteella loppumaan, vaikea sanoa onko siellä oikeasti joku kipeä joskus. Kyllä meilläkin välillä köhitään, mutta ei se juuri ole elämään vaikuttanut. Olen siis tulkinnut viestinnän enemmän hätähuutona liian vähäisenä henkilökuntana huollettaviin lapsiin nähden ja minun mielestä on idioottimaista, ettei voida vaan avoimesti viestiä, että nyt on liian vähän aikuisia katsomaan lasten perään ja käännyttää aamulla viimeiset ovelta kotiin. Varmaan siihen joku tulkinnanvarainen laki on olemassa, että kaikki on otettava sisään, mutta turvallisuus kuitenkin ennen kaikkea. Maalaisjärki käyttöön, kukaan tuskin väkisin lasta sinne tuo ja on johtamiskysymys saadaanko riittävästi ammattitaitoista väkeä riviin. Jos henkilökunnan puute on ongelma ja sitä ei saada korjattua, niin silloin pitäisi johdon katsoa peiliin.

    Omalta osaltani palaute on hyvinkin suoraa päiväkodille päin, ei kiinnostele hirveästi suodattaa, mitä ajattelen ongelmista. Niiden ratkominen on johdon tehtävä ja jos ratkaisuja ei kuulu niin johdon on vaihduttava. Työntekijöihin luotan ja heidän puolellaan olen täysin, ei ole helppo duuni, varsinkaan jos sitä ei ole mahdollista toteuttaa lain määräämissä puitteissa.

    Minä

    Kirjoittelin aikaisemmin, että avaan omaa tilannettani paremmin. Kaksi vuotta sitten oma kroppa alkoi antoi myöten, se vaikuttaa elämään tällä hetkellä jonkin verran. Pidin itseäni kuolemattomana hahmona ja erilaisia vakavia sairauksia minua vanhempien ihmisten juttuna. Kävi niin, että kaikista elimistäni sydän petti.

    En pitänyt asiaa kovin vakavana tilanteen ollessa päällä, enkä edes siinä kohtaa, kun lopulta rintaani aseteltiin sydämentahdistinta. Jokunen läheiseni sentään tajusi tilanteen vakavuuden. Kai se on hieman hankalaa itselle, kun ei tunne suoraa kipua tai näe näkyvää vauriota. Toki tahdistímen asennuksesta ja erilaisista tutkimuksista jäi näkyvät arvet, mutta ne ei enää tässä iässä niin häiritse, jos olisin ollut parikymppinen niin arpi olisi saattanut häiritä itsetuntoa.

    Minulla on siis sydänsarkoidoosi, mikä on kohtuullisen harvinainen sairaus vielä tänäkin päivänä. Aiheesta löytyy melko vähän tietoa internetistä. Suomessa aiheen ympärillä lääkäreistä tunnetuimpia hahmoja on Jukka Lehtonen ja hänen tutkittavaksi itsekin pääsin/jouduin Meilahteen lopulta. Oma sairaalareissuni alkoi siitä, kun huomasin työpäivän aikana älykellosta, että sykkeeni on normaalia alhaisempi, se pyöri silloin 35 paikkeilla. Kiinnitin asiaan huomiota, kun tulin lounaalta ja hengästyin normaalia enemmän portaissa. Kotona ihmettelin, kun syke oli edelleen alhainen ja pyysin puolisoltani älysormusta testiin, senkään tulos ei muuttunut.

    Siihen aikaan meillä oli sijoitusasunto Air Bnb -vuokralla ja lähdin normaalisti laittamaan sitä käyttökuntoon seuraavalle asukkaalle, mutta alkoi olemaan sen verran raskasta tekeminen, että otin työterveyteen yhteyttä ja sieltä ohjattiin suoraan testeihin. Röntgen, sydän ultra, verikokeita ja niiden pohjalta lähete suoraan päivystykseen. En siinä kohtaa ottanut asiaa niin vakavasti, joten ajoin auton kotiin, pakkasin yhdet kalsarit ja laturin mukaan, minkä jälkeen lähdin päivystykseen. En valmistautunut siihen, että perhe eli 1 vuotias lapsi ja koiran pentu jää viikoiksi odottamaan isää kotiin.

    Sairaalassa minut vietiin lähes suoraan sydänosastolle piuhoihin kiinni ja siitä päivittäisiin tutkimuksiin lähes kolmen viikon ajan. Sydänosasto on aika hurja paikka ihmetellä, taisin olla sillä kertaa ainoa joka pystyi itse käymään vessassa. Minulta otettiin erilaisia koepaloja sydämestä, imusolmukkeista jne. Magneettia, ulraääntä, röntgeniä, Pet TT-kuvaa ja tottakai kaikki aamut alkoivat verikokeella, tältä näytti käsi jossain kohtaa:

    Toki tuollainen pidempi aika laitoksessa myös antoi onnistumisia ja alkoi päästä tutuksi henkilökunnan kanssa, siitä oli oma etunsa normaaleihin ruoka-annoksiin nähden:

    Tarjottimelle löytyi tavaraa, kun muisti käytöstavat ja oli kiltisti. Monta kertaa muistutin itselleni, että ihan jokainen siellä on vain töissä ja he eivät ole minua tilanteeseeni ajaneet. Ne päivät, kun oli paastonnut jotain tutkimusta varten, mikä perutaan iltapäivällä olivat erityisen haastavia. Oli pakko muistaa käytöstavat, olin kuinka turhautunut omaan tilanteeseeni vaan, lopulta on kaikilla mukavampaa kun käyttäytyy. Moni unohtaa sen, minullakin huonekaveri vaihtui usein, käytös oli monilla vanhemmilla ihmisillä todella töykeää välillä henkilökuntaa kohden, yritin itse kaikin tavoin pitää hyvää henkeä yllä, se näkyi kyllä myös lopulta.

    Jotta pääsin kotiin muutaman viikon jälkeen, rintaan laitettiin sydämentahdistin kiinni. Sydänsarkoidoosi on tulehdus, joka minulla aiheutti katkoksen lyönteihin eli sydänlihas ei tulehdukseltaan ota lyöntejä vastaan (totaalikatko). Olen nyt viimeaikoina havainnut, että uusi lääkitys hieman vaikuttaa ja taitaa sydän käydä omillaan välillä.

    Minun versioni on ilmeisesti ”mukavampi”, koska se ei ole tuhonnut kudoksia, eikä tulehduksesta huolimatta sitä ole vielä ainakaan tehnyt. Tulehdusta on nyt hoidettu pitkälle toista vuotta Prednisolonilla, mikä on viime aikoina ollut uutisissa huonossa valossa. Omista kokemuksistani pystyn kyllä hyvin ymmärtämään syyt, miksi lääke on haastava. Hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat, joten otetaan vastaan mitä tarvitsee.

    Tauti ja koko homma itsessään aiheuttaa minulle arkeen hieman haasteita ja yleensä se näkyy siinä, että keräilen itseäni jonkin aikaa ja sitten olen lähes normaali. Pystyn siis käymään salilla tavoitteellisesti ja tehdä arkiasioita, käymään töissä ja tekemään vaativaa asiantuntijahommaa. Haaste tulee, kun sykkeen pitäisi nousta yli 150, siinä tulee tahdistin vastaan ja loppuu happi. Tahdistin on siis minulla mahdollistaja ja rajoitin samanaikaisesti. Jälleen kerran, mennään niillä mitä on annettu.

    Hyvä paha kortisoni

    Olen siis syönyt kortisonia vaihtelevilla annoksilla nyt puolitoista vuotta ja se on kyllä aiheuttanut monenlaista haastetta. Tilanteen ollessa päällä ei huomaa omassa mielessä tai tekemisessä ihmeempiä, mutta jälkikäteen mietittynä huomaa kyllä, ettei ole ollut normaali itsensä. Minullakin paino nousi kovimmilla annoksilla hetkessä yli 10 kg. Myöhemmin kun kuuri laimeni ja myös loppui hetkeksi, huomasin että en ihan positiivisemmalla mielellä ole ollut. Tilanteen ollessa päällä, en huomannut mitään, en edes sitä että paino hiipuu ylöspäin. Kun tajusin missä mennään, aloin systemaattisesti pitämään kalorit kurissa ja kulutuksen miinuksella lääkityksestä huolimatta. Siten pääsin takaisin niskan päälle ja homman omaan hallintaan.

    Minulla oli kesällä tauko kortisonista, mutta uusissa Pet-kuvissa huomattiin, ettei tulehdus ole vielä sammunut, joten kokeilussa on immunosupressiivinen lääke, minkä tukena aloitettiin uudelleen kortisoni. Nyt sitä ajetaan pikkuhiljaa alas taas, mutta huomasin kyllä jo, että varsinkin unesta kiinnisaamiseen ja myös muuten stressitasoihin ja jaksamiseen tuolla lääkkeellä on kova vaikutus. Joka tapauksessa sen hyödyt menee edelleen haittojen edelle, joten popsin sitä sen aikaa kun tarvitsee, pitää vaan pitää oma mieli lujana ja hyväksyä, ettei ole kuolematon.


    Lääkeannosten ollessa suurimmillaan tein hölmöjä ja välinpitämättömiä ratkaisuja, kuten hankin ihan uuden auton tietäen kokoajan, että teen sillä yli 20 000 € tappiota jo heti ensimmäisenä vuotena. Ilman lääkitystä tuskin näin idioottimaista ratkaisua olisin tehnyt, olen pohjimmiltani kuitenkin hyvin säästäväinen ja riskejä ennakoiva ihminen. Kovaa kamaa tuo lääke siis, onneksi itsellä ei ole mieli mustunut, kuten joillakin on julkisuudessa käynyt tai ainakin se on pysynyt valoisampana.

    Arki

    Tämän sairauden kanssa arki sujuu ihan hyvin, mutta välillä ja täysin yllättäen puhti loppuu. Voi alkaa yskittämään, hengästyttämään tai vaikka pitkään kyykyssä/kumarassa/polvillaan oleminen huippaamaan. Happi vaan ei liiku niin kuin normaalisti veren mukana.

    En tykkää valittaa tai surkutella asiaa ja varsinkin kun tietää, että tilanteet on hetkellisiä. Keräilen itseäni hetken ja koitan päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Toki tämä arkeen haasteita tekee, mutta pärjätään kyllä kun tiedetään mistä on kyse. Isillä ei vaan aina ole yhtä paljon virtaa kuin ehkä jollain muulla.

    Miten tämä kaikki sitten liittyy unelmaan?

    Sairauden tullessa ilmi olen pikkuhiljaa muuttanut elämäntapoja aikaisempaa terveellisempään suuntaan ja miettinyt, mitä haluan lopulta elämältäni ja mitä olen jo saavuttanut. Aloitin vuosi tavoitteiden kirjaamisen ylös ja nyt on ensimmäinen vuosi takana, se on ollut hyvä tapa ja tulen sitä jatkamaan.

    Kuten kenelle tahansa mahdollinen vakavan sairauden puhkeaminen, niin samalla tavalla olen pitänyt myös omaa mökkiprojektiani asiana joka vain tapahtuu sitten joskus, kun on vanhempi. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, kun on riittävän vanha ja on alettava tekemään asian eteen asioita, jos sen joskus haluaa.

    Kukaan ei tule kertomaan, että juuri nyt on se oikea hetki tehdä esimerkiksi lapsi tai rakentaa mökki, kaikki lähtee siitä että ymmärtää elämän rajallisuuden ja että asialle pitää itse jotain tehdä. Lapsenteko päätös on ollut itselleni elämän paras ja varmasti sitä tulee myös olemaan elämän loppuun asti. Muut päätökset ovat tärkeitä, jotta voi elää oman näköisensä elämän ja haluamallaan tavalla.

    Asioita tapahtuu ja ne ovat hyviä, kun tekee oikeita asioita ja menee eteenpäin. Mökin kanssa ei siis ole kiire, mutta olisi hölmöä olla tekemättä sen eteen mitään. Pala kerrallaan kun mennään eteenpäin, voi olla että asiat myös lopulta tapahtuvat nopeammin. Ainakin matkasta nauttii enemmän, kun sen eteen näkee vaivaa.

  • Realiteetit

    Jännä juttu ja todella yllättävää (sarkasmia). Pian minulla on kahden kuukauden ajalta Excelissä kaikki tulot ja menot, miinuksella mennään. Toki tuossa kesän rallatukset jonkin verran vielä painaa, mutta arki on tullut ja näkee ettei lisäinvestointeihin ole varaa juuri NYT.

    Kesän jälkeen yleensä tulee monenlaisia maksuja ajankohtaiseksi, kuten vakuutusten neljännesvuosi maksut, autoverot, päivähoitomaksut pienen tauon jälkeen, luottokorttimaksut jne. Häiritsevintä on ehkä se, että odottelen edelleen verotuspäätöstä, sen tulos määrittää olenko todellisuudessa plussalla vai miinuksella. Olen varautunut, että plussalla eli elänyt yli varojeni. Palautuksia odottelen, helpoksi en ainakaan ole tehnyt omien verojeni selvittelyä, koska joka vuosi oma päätökseni venyy viime hetkille. Verotuspäätöksessäni on sen verran erilaista muuttujaa ja vähennystä, että yleensä mennään pitkälle lokakuuhun, vaikka korjaukset teenkin ajallaan.

    Ajatukseni on siirtynyt entistä enemmän kaiken tuloihin liittyvän siirtämiseen osakeyhtiön alle, jolloin tappiot ovat tappioita ja verotus menee sen mukaan, mutta ennen kaikkea mahdollistaa suunnitelmallisuuden paremmin. Tämä kappale kuulostaa erikoiselta, mutta olisi huomattavasti helpompaa, kun voisi pitää omasta taloudestaan kirjanpitoa ja päättää miten raha liikkuu. Verotus on kuitenkin se kaikista isoin kuluerä elämässä ja siihen voi myös Suomessa vaikuttamaan. Oma työsopimukseni estää vielä jonkin aikaa tämän vaihtoehdon, mutta tulen sitä vakavasti harkitsemaan tässä matkan varrella, kun vaihtoehto tulee mahdolliseksi. Jossain kohtaa tätä todennäköisesti avaan enemmän, omistan siis osan työpaikastani ja siihen liittyy sopimukset, mitkä antavat rajat missä toimia.

    Toinen juttu, pikkuhiljaa pitäisi saada jotain konkreettista aikaan unelman eteen, vai pitäisikö kuitenkaan? Olen jo aikaisemmin kirjoittanut, että minulla on tietty paikka mielessä, mutta on osoittautunut haastavaksi päästä käymään siellä. Onko koko unelma liian haastava tähän kohtaa elämää?

    Juttuhan ei ole siinä, mikä lopputulos on vaan että saa näinkin massiviisen projektin kaikkine haasteineen vietyä läpi. Kerroinkin jo omille siskoilleni, että siinä kohtaa kun meillä mökki on rakenteilla jossain, minulla todennäköisesti on jo jokin toinen projekti mietintä vaiheessa. Homman suola on siinä, että saa jotain mahdottomalta tuntuvaa konkreettisesti aikaan. Siinä kohtaa kun tämäkin unelma jossain kohtaa toteutuu, on itsestään selvää että näin sen kuuluikin mennä ja seuraava on jo tulilla. Tämä ei siis tule olemaan elämäntyö tai viimeinen tekoni, vaan yksi etappi tässä matkalla. Sitä isommaksi unelmat muuttuu, mitä vanhemmaksi tulee.

    Joka tapauksessa konkretiaa pitäisi saada aikaan ja löytää tästä arjesta mahdollisuus lähteä käymään mökkimatkan päässä. Olenkin alkanut miettimään, mikä sen pituus voi olla? Toki kun siellä on jotain valmista, sinne voi jäädä. Nyt ollaan tilanteessa, että siellä ei ole muuta kuin metsää ja on tehtävä päätös, voiko sinne tehdä yhden elämänsä isoimman taloudellisen päätöksen.

    Olen tottunut työssäni myyntijohtajana näkemään isojenkin rahasummien liikkuvan. Pelaamaan budjetilla ja näkemään kuinka paljon rahaa tarvitaan, jotta voi saada rahaa. Se tekee omasta talousajattelustani varmastikin keskiverto suomalaiseen nähden optimistisemman, pidän jotain suurempaa mahdollisempana kuin joku toinen ja olen tottunut löytämään ratkaisuja myös melko mahdottomilta vaikuttavissa tilanteissa. En henkilökohtaisesti pidä muutamaa kymmentä tuhatta isona rahana, vaikka en itse sellaista koskaan tililläni ole nähnyt. Pystyn siis johonkin asiaan uskoessani, ottamaan isonkin lainan silmiä räpäyttämättä, pelkäämättä riskejä. Sadat tuhannet eurot alkavat olemaan jo isoja summia, mutta saavutettavia. Miljoonat eurot taas vaativat jo enemmän, en pidä niitäkään mahdottomina. Kaikki on suhteellista, ongelmallisinta olisi haluta jotain, mutta pitää sitä mahdottomana.

    Menojen tarkastelun lisäksi näyttää siltä, että myös lisätuloja on tehtävä. Niitä on tehtävä hyvän verosuunnittelun avulla, varmistamalla että päätyöstä saa osaamisen ja työpanoksen mukaisen korvauksen sekä kokeilemalla erilaisia juttuja, kuten tämä blogi.

    Haaste tällä hetkellä vaikuttaa olevan, että Googlen mielestä sivuillani on sinne kuulumatonta sisältöä, enkä oikein löydä syytä sille. Muutin hieman tekstejä, toivottavasti nyt lähtee korjaantumaan ja saan mainoksia näkyviin blogiin. Näitä juttujani kirjoittaessa uskon vahvasti, että ne kiinnostavat lukijaa ja sitä kautta nuo mainokset myös tuottavat jotain.

    Kyse on omien vahvuuksien hyödyntämisestä, pidän omana vahvuutena sisällön luomista, tuskin pystyisin yhtä vakuuttavasti tuomaan asiaani esiin, vaikka video muodossa. Mentäisiin myös metsään, jos lähtisin tekemään tästä pelkästään kaupallista ja hakemaan omaa taloudellista etua. Sama homma kuin myyntityössäkin, jos ei ole aito oma itsensä ja hakee omaa etua, ei tule tulosta. Pitää aidosti olla kiinnostunut siitä, mitä tekee ja kenen kanssa, palkinto tulee silloin itsestään. Jos tekee myyntiä oma etu edellä ja kyseenalaisella arvomaailmalla, ei tule saavuttamaan mitään kestävää, tuskin tulostakaan.

    Tykkään kirjoitella näitä ajatuksiani ja tuoda rehellisesti esiin, mitä mieleen juolahtaa. Jostain syystä osaan paremmin sanoittaa asiat tekstin muotoon kuin puhumalla. Tähän mennessä olen nauttinut kirjoitella juttujani, tämä on leppoista puuhaa ja myös terapeuttista. Vaikka vielä ei mainoksen mainosta ole blogissa näkyvissä, tuskin lopetan, tämä on tietynlainen päiväkirja itselle.

    Lapsen syntymän jälkeen jätin somen käytön kokonaan pois, mutta nyt olen viime aikoina harkinnut, että tekisin blogille omat some-sivut. Syyt somen pois jättämiseen olivat silloin helpot, halusin olla enemmän läsnä, en isi joka räplää puhelinta kun lapsella on asiaa. Tätä olen jalostanut myös työasioiden suhteen, aika harvoin lapsi näkee minua tekemässä töitä puhelimella tai läppärillä. En sano että sekään on väärin, ja välillä niin on tehtävä varsinkin kun on vastuullisessa asemassa, mutta omiin arvovalintoihin voi vaikuttaa. Meillä lapsen ruutuaika on suositeltua isompi, koska se vaan helpottaa arkea ja tarvitaan omaa aikaa myös. Molemmat ollaan vastuullisessa asemassa ja välillä vaan tarvitsee pienen tauon kaikesta vastuusta. Joka tapauksessa haluan itse nyt olla mahdollisimman läsnä, koska sekin aika tulee kun isin läsnäolo häiritsee, siihen ei mene enää montaa vuotta. Isin primetime on nyt meneillään.

    Omien vahvuuksien käyttö on suotavaa ihan jokaiselle, mitä sitten tekeekään. Niiden tunnistaminen ei itselläkään ole tapahtunut ihan hetkessä. Sanoisin että ihan viime vuosina olen huomannut, mikä toimii ja miksi olen saavuttanut asiat, mitä olen tavoitellut. Olen siis ymmärtänyt, että oma päättäväisyyteni ja halu kehittyä, ovat suurimpia vahvuuksiani. Esteet tulevat oman pään sisältä, jos tulevat. Tottakai erilaisia vastaväitteitä kuulee, mutta ne kumpuavat taas puhujan omasta sisimmästä ja kannattaa jättää omaan arvoonsa. Mikä siis estäisi itseäni tienaamasta tällaisen mökkiprojektin verran vuodessa tai vaikka kuukaudessa, jos sitä tosissani haluaisin? Oma pää rajoittaa, se rajoittaa päättämästä että selvitän ja vien käytäntöön millä tavoin tienaa riittävästi. Tällaiset summat ovat mahdollisia myös suomessa, tykkään itse tehdä töitä ja asioita suomenkielellä, joten rajoitan myös sillä tapaa hieman omia ansainta mahdollisuuksia.